Kirjoittaja
Kohta nelikymppinen nainen pohtii sitä, elääkö hän itsensä näköistä elämää. Jo kerran koettu työuupumus on hiipimässä takaisin, avioliitossakin on omat haasteensa. Mitä kaikkea naisen täytyy jaksaa ja miten kauan?
Kuvat ovat omiani, joten ethän lainaa niitä luvatta!
25.02.2012 - 09:03
Edellisestä kirjoituksesta on jo aikaa pari viikkoa. Pisi väli koko blogin historiassa. Anteeksi itselleni. Kuluneiden viikkojen aikana olen neulonut ja nukkunut. Neulomiseen on ollut ihana uppoutua pitkän työpäivän jälkeen ilman ajatuksia. Samoin nukkuminen on ollut ihanaa, vaikka Pikkuneiti herätteleekin pitkin yötä milloin minkäkin asian takia. Sillä on öisin seuranpuute, kun Vanhaherrakin vain nukkuu. En raski sulkea kissoja yöksi pesuhuoneeseen, oma moka.
Intohimoisen neulomisen takia en ole valokuvannut, käynyt lenkillä enkä melkein siivonnutkaan. Eilen sain kammettua imurin kaapista ja sille todellakin löytyi käyttöä... Nyt olen kaivanut kamerankin laatikosta ja suunnittelen kävelylenkkiä se seuranani. Neulominen ei ole tauolla, nyt elämään ehkä vain mahtuu muutakin. Tähän asti tunsin melkeinpä huonoa omaatuntoa jatkuvasta neulomisesta, mutta nyt kirjoittaessani huomaankin neulomisen olleen terapeuttista. Olen näköjään tarvinnut uppoutumisen mahdollisuuden, uusien mallien opetteluun keskittymisen sekä rutiininomaista tekemistä käsilleni. Se on tehnyt hyvää pääkopalle.
Mies haluaa mönkijän. Perusteluna on iso piha ja paljon lunta, jonka työntelemiseen lumikolalla hän on jo kyllästynyt. Mönkijä olisi kuulemma oiva apu lumitöissä, suorastaan välttämätön. Miehen mönkkärikuume lähentelee jo piinaavan autokuumeen volyymeja. Rahaa tähän "välttämättömyyteen" ei toki ole, mutta eipä se estä haaveilemasta. Tänään Mies vie minut kauppaan katsomaan mönkijöitä. Hän kuvittelee kuumeen iskevän minullekin, kunhnan vain saan tuntuman mönkkärin istuimeen. Itse olen epäileväinen, katsotaan nyt. Onneksi pääsen kaupunkireissun jälkeen taas neulomaan...
Intohimoisen neulomisen takia en ole valokuvannut, käynyt lenkillä enkä melkein siivonnutkaan. Eilen sain kammettua imurin kaapista ja sille todellakin löytyi käyttöä... Nyt olen kaivanut kamerankin laatikosta ja suunnittelen kävelylenkkiä se seuranani. Neulominen ei ole tauolla, nyt elämään ehkä vain mahtuu muutakin. Tähän asti tunsin melkeinpä huonoa omaatuntoa jatkuvasta neulomisesta, mutta nyt kirjoittaessani huomaankin neulomisen olleen terapeuttista. Olen näköjään tarvinnut uppoutumisen mahdollisuuden, uusien mallien opetteluun keskittymisen sekä rutiininomaista tekemistä käsilleni. Se on tehnyt hyvää pääkopalle.
Mies haluaa mönkijän. Perusteluna on iso piha ja paljon lunta, jonka työntelemiseen lumikolalla hän on jo kyllästynyt. Mönkijä olisi kuulemma oiva apu lumitöissä, suorastaan välttämätön. Miehen mönkkärikuume lähentelee jo piinaavan autokuumeen volyymeja. Rahaa tähän "välttämättömyyteen" ei toki ole, mutta eipä se estä haaveilemasta. Tänään Mies vie minut kauppaan katsomaan mönkijöitä. Hän kuvittelee kuumeen iskevän minullekin, kunhnan vain saan tuntuman mönkkärin istuimeen. Itse olen epäileväinen, katsotaan nyt. Onneksi pääsen kaupunkireissun jälkeen taas neulomaan...
|
|
Siinäpä se, mielenkiintoisesti kirjoitat.